Kolumnisarja Tervolan koulut 150 vuotta: Lapsi oppii vain elämällä
Tervolan koululaitos täyttää tänä vuonna kunniakkaat 150 vuotta. Juhlistamme merkkivuotta koulutyön arjen touhujen lomassa. Haluamme tuoda näkösälle tämän päivän koulumaailman ilmiöitä ja teemoja. Siksi julkaisemme vuoden aikana Tervolan koulut 150 vuotta -kolumnisarjan. Koulujemme rehtorit ja koulunjohtajat kukin vuorollaan julkaisevat kolumninsa jostakin merkittäväksi kokemastaan aiheesta.
Ennen kouluikää vanhemmat rientävät lasten avuksi kaikissa tilanteissa suojelemaan omiaan, setvimään lastensa riitoja ja hankkimaan heille kavereita. Lapsen tullessa kouluun hän alkaa opetella sosiaalisia taitoja itsenäisemmin ja oppii tulemaan toimeen toisten kanssa omin voimin. Opettajien ja vanhempien tehtävä on kulkea siinä vierellä auttaen.
Nykyisin vanhemmat herkästi ylisuojelevat lapsiaan ja heillä pitäisi olla kaikki aina vain hyvin. Lapsia hemmotellaan eikä heidän mieltään haluta pahoittaa. Lapset tulevat kuitenkin elämänsä aikana kokemaan samat ikävät ja vaikeat tunteet, joita me kaikki olemme kohdanneet ja kohtaamme yhä. Jotta lapset oppisivat elämässä tarvitsemiaan sosiaalisia taitoja, heitä ei saa suojella liikaa tai yrittää elää heidän puolestaan.
Lapsen kasvuun ja kehitykseen kuuluu, että asioita osataan katsoa ensin vain omasta näkövinkkelistä käsin. Oma osuus ristiriidoissa silotetaan ja toisten vääryyksiä liioitellaan. Kun koulussa tapahtuu jotain ikävää, aikuisten ei tulisi kauhistua ja tuomita asiaa ennen kuin he tietävät siitä enemmän. Aikuisten pitäisi ymmärtää, että yksipuolinen kuvaus tapahtuneesta ei ole koko totuus. Aikuiset itse kohtelevat helposti muita ihmisiä ilkeästi, mutta olettavat lasten käyttäytyvän moitteettomasti toisiaan kohtaan. Ja lisäksi me taidamme hyvin herkästi unohtaa, millaisia itse olimme lapsina.
Lapset ovat siis lapsia ja luonnollisesti heille sattuu ylilyöntejä käytöksessään. Virheet ovatkin oivallisimpia oppimisen paikkoja. Meidän tulee siis sallia jokaiselle oikeus tehdä omat virheensä, sillä ihmiset eivät tunnu oppivan toisten virheistä. Jos niin olisi, niin mehän olisimme ihmiskuntana ehtineet jo melko lähelle täydellisyyttä, ellei jo sen ylikin.
Lapset aistivat hyvinkin hienovaraisista eleistä ja äänensävyistä vanhempiensa asenteen ja se välittyy lapsiin. Kun opettaja antaa rangaistuksen tai välittää kotiin ikäviä viestejä, ja vanhempi kritisoikin lapsen sijasta opettajaa, lapsi saa vahvistuksen tunteelleen, että opettajan pitää muuttaa käytöstään ja asennettaan, ei hänen. Opettajat ovat kuitenkin korkeakoulun käyneitä kasvatus- ja opetusalan ammattilaisia, joilla ei ole mitään motiivia kohdella lapsia epätasa-arvoisesti tai ilkeydellä.
Kun puhutaan kiusaamisesta ja sen kokemisesta, meidän tulee ymmärtää myös ihmisten herkkyysasteen erilaisuus. Yksi romahtaa, kun joku katsoo häntä ilkeästi. Toista saisi jopa haukkua ilman että hän siitä mielensä pahoittaisi. Ja vaikka kaverit eivät sanoisi mitään ilkeää ja ottaisivat mukaan leikkiin, joku vain aistii, etteivät he halua minua tähän oikeasti ja kokee häntä kiusattavan.
En kiellä, etteikö joskus joku vain joudu toisten ilkeyden kohteeksi täysin syyttä suotta. Kun kiusaavan paha olo purkautuu väärin, joku lapsi vain olemassaolollaan voi joutua kiusatuksi. Toivon, että tämäntyyppistä jatkuvaa ja suhteellisen puolustuskyvyttömään kohdistuvaa kiusaamista ei olisi niin paljon kuin mediassa annetaan ymmärtää.
Meidän aikuisten täytyy myös ymmärtää, että lapsi ei kiusaa siksi, että hän on läpeensä paha. Kun lapsella on tarve olla ilkeä, sille löytyy yleensä joku syy, johon vaikuttamalla voimme muuttaa lapsen elämänpolkua parempaan. Hänen karkottamisensa Siperiaan tai toiseen kouluun ei ole inhimillinen ratkaisu.
Nykyään kiusaaminen on monimuotoisempaa kuin koskaan, ja netin myötä siitä on tullut entistä salakavalampaa. Sosiaalisessa mediassa ja viestiryhmissä toisia kiusataan rajusti ilman, että kukaan aikuinen tietää siitä mitään. Ja samalla kun aikuiset ovat näistä täysin tietämättömiä, kaikki muut nuoret näkevät kaiken sen ilkeyden ja kaltoinkohtelun reaaliajassa ja kaikki se paha voi jäädä elämään nettiin ikuisesti.
Meidän aikuisten tehtävä on kulkea lasten rinnalla, auttaa heitä ymmärtämään sekä omia että toisten tunteita ja ohjata heitä rakentaviin ratkaisuihin. Jokainen meistä on keskeneräinen, ja hyväksi ihmiseksi kasvaminen vaatii koko elämän mittaista työtä.
Katri Pietilä, Kaisajoen koulun vs. koulunjohtaja
Sarjan aiemmat kolumnit:
Kolumnisarja Tervolan koulut 150 vuotta: Terveisiä kouluilta
Jaa sivu eteenpäin